Nostalgia, osa 1

Kävin tänään menneisyydessä, toisin sanoen kotikylässäni, johon en ole oikeastaan eksynyt viiteen vuoteen. Syystäkin, sillä siellä ei asu enää juuri kukaan, johon olisin yhteyksissä; kaikki ovat muuttaneet juurikin tähän lähimpään kaupunkiin, jossa itsekin majailen. Ohi siitä on tullut toki ajettua, mutta nyt ajattelin käydä läpi lapsuuden ja nuoruuden maisemia ajan kanssa.

Kotikyläni on ikään kuin välietappi maaseudun/hylättyjen asuinpaikkojen ja elämää kuhisevan kaupungin välissä; sieltä löytyy niin peltoja kuin "liikekeskuskin".

Aloitin reissuni käymällä lapsuuden helteisten kesien virkistyspaikalla eli uimarannalla. Käännyttyäni kyseiseen paikkaan johtavalle tielle tunsin jo vanhojen muistojen tulvivan mieleeni, mutta tie johtikin umpikujaan. Tie loppuikin junarataan, joka oli aidattu.

Ensimmäinen mietintäpysähdys. Aikaisemmin lapsille opetettiin, kuinka junaradan yli tulee kulkea, ja olihan siinä ne puomit ja valotkin, jos ei junan ääntä kuule. Nyt vastuu lapsista onkin ulkoistettu, vanhempien ei tarvitse huolehtia lasten liikennekasvatuksesta samalla tavalla. Toki junaradan yli kulkeminen on vain pieni osa isosta kuvasta, mutta silti.

Matka jatkui taaksepäin, mutta seuraavasta risteyksestä pääsikin tielle, joka ylitti junaradan ja johti uimarannalle. Siellä kohtasi hiljaisuus; ei riemuavia lapsia, ei holhoavia vanhempia, ei moottoriveneiden pärinää. Kierrän tuon pienen rannan ympäri. Laituri on pienempi kuin muistin, vesi matalampi. Pukukopin seinällä on selvitys uimarannan tilanteesta:

29.7.2013
Ei E--Coli-kantaa havaittavissa.
Ei fosfaatteja.
Ei uimareita.

Istuudun rannan toisella puolella olevalle kallionomaiselle ulkonemalle ja katselen horisonttiin. Järvellä on hiljaista. Jokin lintu lentelee kaislikossa.

Odottamattoman tunnekuohun vallassa muistelen kaiholla lapsuuden ajattomia kesiä. Nyt ihmettelen, miksei kesän kenties viimeinen kaunis ja lämmin päivä ole ajanut ketään viettämään aikaa veden äärelle. Ovatko nykyajan lapset ja nuoret täysin teknologian huumaamina sisätiloissa, viestimässä verkon kautta ihmisille, joita voisivat oikeasti nähdä? Mikseivät he mene ihmisten ilmoille useammin, ottamaan kontaktia aitoihin ihmisiin?

Sitten kysyn itseltäni samaa.