Poistun rannalta, ja päätän seurata pellon viereistä tietä, joka johtaa vanhalle koululleni. Huomaan jälleen saman asian: entinen tie, joka kulkee junaradan yli, on poikki. Seuraankin uutta tietä. Se ei johda mihinkään.
Jälleen joudun perääntymään ja jatkamaan valtatietä pitkin. Saavun koulun pihalle. Lapsia leikkimässä. Vanhempia valvomassa. Nuoria juoruamassa.
Aivan kuten ennenkin.
Koululta johtaa polku pururadan läpi lapsuudenystäväni rivitalopihapiiriin. Tuossa puu, johon muistan kiivenneeni. Tuossa autokatos, jonka katolla paistattelimme päivää. Tuossa marjapusikko, jonka antimia nautimme.
Kaikki näyttää olevan kuin ennenkin.
Ystäväni ei asu siinä enää.
Jatkaessani matkaa huomaan, miten erilaiselta kaikki tuntuu täysi-ikäisen silmin. Tiet ovat kapeampia, välimatkat lyhempiä, talot matalampia ja pihapiirit pienempiä. Kaikki kirjallisuuden ja elokuvien kliseet ovatkin totta.
Saavun entistä kotiani edeltävälle leikkikentälle. Muutos on totaalinen; ei enää "linnaa", jonka katolta näki koko pienen maailman, ei rengaskiikkuja, ei pitkää liukumäkeä, ei viidakkomaista pensaistoa. Sen paikalla kasvaa nurmea. Jälleen tunteet valtaavat mieleni. Kaikki vanhat laitteet on korvattu niillä uusilla, toistensa kopioilta näyttävillä laitteilla, joihin olen törmännyt kaupungin kaikissa puistoissa.
Tuntuu tärkeältä muistaa jokainen yksityiskohta siitä, millainen tuo paikka oli ennen, ja kaikki muistot, jotka tiettyyn kohtaan liittyvät. Tuntuu siltä, että muistoni taistelevat maailman muutosta vastaan, ja olen tuolla rintamalla yksin.
Päätän kiertää koko kylän lävitse, mutta yhtäkkinen väsymys sumentaa mielen. Olisi pitänyt syödä ennen lähtöä. Nyt kotikyläni tutkiminen tuntuu lähinnä kiertoajelulta, ilman tunnesiteitä. Näen kaikki paikat, ja huomaan, miten paljon on vaipunut muistin tavoittamattomiin. Nyt jokainen tuttu talo, mäki ja puro houkuttelevat nuo muistot esiin, ja kiitän maailmaa siitä, miten hienossa paikassa olen saanut asua. Kierrellessäni väsyneenä, pysähdellen välillä muistojen valtaamana, huomaan saavani oudoksuvia katseita. Ehkä en kuulu tänne enää, tai ehkä muut eivät ymmärrä kylän ainutlaatuisuutta. Aika kultaa muistot.
Kääntyessäni takaisin, ilta-auringon lämmittäessä selkää, näen tavarajunan palaamassa kaupunkiin. Veturin perässä on monta tyhjää vaunua, odottaen täydennystä. Mietin, kuinka osuva vertauskuva ihmiselämälle tuo oikein onkaan. Kuinka moni meistä kulkee läpi elämän, yhtä ja samaa raidetta pitkin, kantaen mukanaan niin paljon raskasta lastia, saapuen tiettyyn päämäärään, jossa tuon lastin voisi jättää toisille. Lopulta, vaunujen ollessa tyhjiä monen pysähdyksen jälkeen, huomaammekin palaavamme aina vain samaan paikkaan saadaksemme jälleen lisää taakkaa kannettavaksemme.
Miten helpottavaa olisikaan irtautua raiteilta ja lastista, ja vain nauttia kyydistä.
Sillä aika on rajallinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti